Mietin monta päivää miten kirjoittaisin opettamisen päättymisestä. Ehkä se kielen opettaminen lensi jo ensi kerroilla ikkunasta ulos ja tilalle tuli naisten oikeudet ja oikeus tietoon.
Huomasin pitäväni itsestäänselvänä monia naiseuteen liittyviä käsitteitä. Aikaisemmat kielelliset ja kulttuuriset törmäykset kokivat uuden asteen, kun yritin selittää sanaa häpyhuulet. Aiheena oli siis naisen anatomia ja seksuaalisuus. Missään vaiheessa (piirtäessäni hienoja kuvia) ei tullut mieleen, etteivät monet luokassa istuneet naiset ymmärtäneet häpyhuulien käsitettä. (Myöhemmin googlasin Somalian ympärileikkausprosentin olevan noin 95 prosentin luokkaa. Tunsin oloni aivan idiootiksi.)
Ne olivat elämäni pisimmät 90 minuuttia, koska yritin selittää kuukautissiteiden olemassaolosta, lapsivedestä ja abortista. Hienointa ja samalla surullisinta oli selittää nuorelle tytölle kondomista, koska hän ei ollut kuullut sitä sanaa. Myöhemmin myös sain selville, että monessa maassa (kuten Intiassa) sterilisaatio on käytetty ehkäisykeino (muistaakseni se oli 37 prosentin luokkaa) ja yritin selittää kuinka on olemassa helpompiakin ratkaisuja. Eräs nelikymppinen kurdinainen ei voinut uskoa, ettei ole pakko olla raskaana. Tuntui hyvin raskaalta saada kommenttiini Ei sun ole pakko olla raskaana itkuinen vastaus Eikö?
Olin piirtänyt kartongille läpileikkauksen naisen sukupuolielimistä ja värittänyt hienosti tärkeimmät kohdat. Kulmakiveksi muodostui virtsarakko. Sen olemassaolo tuntui olevan aidosti uusi asia ja tunsin oloni hyvin nöyräksi. Tunsin todella vieneeni opettajuuden aivan uudelle asteelle, olin valistamassa heitä itsestään ja vartalostaan. Olin aivan kuollut viimeisen tuntini jälkeen, kykenin ainoastaan nukkumaan kaksi tuntia ja sen jälkeen itkin kolme. Lukutaidottomuus tuli ensimmäisenä haasteena ja teki opettamisesta haasteellista sekä pakotti mut kohtaamaan omat taitoni.
Olen hyvin kiitollinen päätymisestäni juuri niiden naisten joukkoon, koska määrärahojen huvetessa paikka lopettaa kurssitoiminnan vuoden lopussa. Syksyllä on varaa ylläpitää paikkaa enää kahden päivän ajan ja sen jälkeen naiset ovat vielä eristäytyneempiä. Varmasti keskuksen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat monelle maahanmuuttajanaiselle ainoat suomalaiset kontaktit.
Tavallaan pystyn samaistumaan siihen turhautumiseen ja haluun luovuttaa kielen suhteen, koska Venäjällä on todella vaikeata olla osa yhteiskuntaa ilman hyvää kielitaitoa. Opiskellessani nyt kunnolla venäjää yksityisopettajan kanssa, voin sanoa vasta nyt ymmärtäväni kieltä. Kieleen pitää olla ensin se intohimo, jotta sen haluaisi oppia ja ylläpitää kielitaitoa. Ilman vuotta Venäjällä ja venäläisiä kavereitani, en varmasti kuuntelisi päivittäin Sputnikia ja tekisi kielioppitehtäviä. Venäjällä on niin helppoa elää kuplassa ja osata vain perusfraasit (En tarvitse kassia. Ei ole kanta-asiakaskorttia. Maksan käteisellä.), mutta se ei kumminkaan ole sitä todellista yhteiskunnassa elämistä. Moni kuvitteli mun osaavan täydellistä venäjää ja kääntävän unissani ties mitä tekstiä. Todellisuudessa osasin ostaa junalipun, täyttää Stockan korttihakemuksen ja keskustella jostain Suomea koskevista perusasioista. Hip hurraa.
Ehkä sen huonon venäjän osaamisen piti muhia päässäni kiehumiseen saakka, koska ilman Suomessa odottanutta ympäristön painetta en olisi avannut oppikirjaa. Italian oppimisesta on jo se kymmenen vuotta ja en muistanut kieliopin tajuamisen olevan näin hankalaa. Venäläisestä sielustani ei ole mitään hyötyä, mutta kyllä mä vielä venäjän opin. Se on helpompaa kuin suomi.
