Haluan aloittaa sanomalla, etten ole koskaan haaveillut häistä tai vauvoista. En koskaan hanki kulmasohvaa, lasitettua parveketta tai ole miehen kanssa, joka nalkuttaa kirjoittamisesta. Seurattuani elämässäni olevien lapsiperheiden ja yksinhuoltajien arkea, epätodelliset pinkit unelmat ovat karisseet vuosien varrella pois. En kuvittele lapsiarjen olevan Benettonin lastenosastolla shoppailua tai jotain muuta pinkkiä höttöä.
Tämän hienon alustuksen jälkeen jaan käymäni keskustelun. (Kyllä, keskustelussa mainittiin häävalmistelut ja vauva.) Välillä ollessani tuomittavana ja liian erilaisena (yläpuolella olevat kohdat välttelevänä), huomaan käyväni samaa keskustelua yhä uudestaan ja uudestaan. Ei, en seurustele. Ei, en pode vauvakuumetta. (Tässä vaiheessa yleensä kuulen, kuinka biologinen kello tikittää.)
Elämäni hienoin parisuhde oli miehen kanssa, jonka tunsin kaksi päivää ja sitten muutimme yhteen. Se oli hienoa, kunnes se päättyi ja sitten elämäni sai uuden suunnan. Mielestäni se oli elämistä ja helvetin hieno kokemus, keskustelukumppanini mielestä olin aivan seonnut ja mihin se olisi muka johtanut. Se johti tähän.
Ilman sitä en olisi TIRissä, viettäisi ensi vuotta leikkien passillani tai uskoisi itseeni. Se yksi valinta johti toiseen ja kolmanteen, sitten syntyi ajatus sotatoimittajuudesta. Se hetken elämässäni ollut mies oli elämäni rakkaus ja menettäessäni hänet, en voinut uskoa kivun määrää. Sinä syksynä lopetin elämän pelkäämisen ja annoin mennä. Ilman sitä eroa en olisi koskaan uskaltanut lähteä Venäjälle, rakastunut maahan ja kieleen, valmistunut tai löytänyt rohkeutta rakentaa TIRiä ja NUta tyhjästä. Kun istuin TIRin hallituksen kokouksessa tulevaa kuuluisaa elokuvaohjaajaa vastapäätä, päähäni tuli ajatus Me istuimme TIRin hallituksessa ja siitä se lähti. Suomen TIR.
Mittaan elämäni saavutuksia erilaisella mittarilla ja joskus (käydessäni elämääni koskevaa keskustelua) koen tarvetta ylikorostaa erilaista elämäntapaani. En suostu anteeksipyytelemään tavoitteitani tai naimattomuuttani. Ehkä moni kuvitteli toimittajuuden tai Afganistanista puhumisen olleen vaan hetken huumaa ja vaihtuvan Imagen ihailuun ja asumiseen Espoossa. Olen pari kertaa kuullut ihan läheisiltä kavereilta, että enkö pelkää kuolevani Afganistanissa tai Iranissa. Olen aina vastannut samalla tavalla. Pelkään enemmän paikalle jäämistä ja haaveiden jäämistä haaveiksi pelon takia.
Mielestäni on tärkeätä ensin rakentaa yksityiselämän perusta, täyttää se erilaisilla ihmisillä ja siten kokea perhe-elämän herkkupalat heidän kauttaan. Ainoastaan aitojen ihmisten kautta pysyy rehellisenä ja kiinni todellisuudessa, koska en voi puhua sotarikoksista, raiskaamisesta tai Venäjästä koko aikaa. Hyvät kaverit sanovat koska ovat saaneet annoksensa arjestani ja palauttavat maan pinnalle. Kun en laske tunteja, rahaa tai mitään, se on välillä hankalaa nähdä elämää sen oman kuplan ulkopuolella. Siellä ovat ne kulmasohvat, vauvat ja häävalmistelut.
Mutta onneksi on olemassa niitä kavereita kulmasohvineen.
