Sata

Olen kauhean kriittinen. Pettynyt. Vihainen. Välillä taas optimistinen tekijä.

Sain päähäni perustaa heprean alkeet journalisteille -kurssin, koska haluan opiskella hepreaa ja en löytänyt sopivaa (tai siis yhtään) alkeiskurssia kirjoitustaidottomalle. En ole kielissä oikein välittänyt kirjoittamisesta tai oikeasta kieliopista, ainoastaan puhumisesta ja ajatuksesta kommunikoinnista jonkun toisen kielellä. On uskomattoman voimauttavaa selittää jotain vieraalla kielellä. Ehkä siksi pidän opettamisesta, kun olen se ensimmäinen kuulija. Lauseiden synnyssä on jotain niin uskomattoman kaunista.

En rehellisesti sanottuna tiedä tuleeko kurssi koskaan toteutumaan, koska haluan maksaa opettajalle oikean taksan mukaisesti. Kaikissa ideoissani, lähtien opiskeluaikani dokumentista, olen saanut tehdä kaiken yksin. Toimittajakaverit taputtelevat selkään ja pyytävät ilmoittamaan, kun olen saanut homman hoidettua. Olen lopettanut useamman kuin kymmenen kertaa Nuorten Ulkomaantoimittajien toiminnan, huutanut tuuleen ja kävellyt loputtomia matkoja rauhoittuakseni. Tuntuu ettei kukaan usko mun tekemiseen, kun tapahtumaan vaivautuu tulemaan neljä osallistujaa. Toisaalta se on huima määrä verrattuna kevään 2013 osallistujamäärään, kun paikalla oli puhujan lisäksi järjestäjä ja järjestäjän kaveri (hieman pakotettuna ja lahjottuna porkkanakakulla).

Multa oikeasti kysyttiin, odottaessani viimeisen tapahtuman puhujaa, olenko mä väsymätön vai vaan jotenkin jotain, kun jaksan järjestää tyhjälle tilalle tapahtumia. Mä tiedän vaikuttavani ylpeältä ja vaativalta, mutta vertaan itseäni ja tekemistäni venäläisiin toimittajakollegoihin. Sitä draivia voi vaan ihailla ja koen NU:n pyörittämisen aivan säälittäväksi tapaamieni venäläistoimittajien projektien rinnalla.

Udmurtiassa ollessamme, Venäjän yleisradion toimittaja kameramiehineen tuli seminaaripaikkaan haastattelemaan paikallisia nuoria toimittajia heidän hankkeistaan. Vaikka ei ole rahaa, ideat varastetaan ja rahoitusta on helpompi saada Suomesta, nuoret silti tekevät. Mä olen miettinyt tässä viimeiset kaksi kuukautta, että mitä mä teen väärin ja missä se mun tekemisen palo oikein on?

Tosin Venäjällä liikutaan aivan eri sarjassa jo ihmismäärän suhteen ja sosiaalinen media on kova sana. Opin seminaarin aikana paljon markkinoinnista sosiaalisessa mediassa, etenkin venäläisessä Facebookissa VKontaktessa, mutta Udmurtian kaltaisessa ympäristössä klikkausten määrät ovat vielä alhaiset. Vähemmistökielellä bloggaavan toimittajan blogia klikataan muutama sata kertaa viikossa. Tämän kuultuaan eräät vanhemmat toimittajat kommentoivat, venäläiseen tapaan hyvin suorasukaisesti, että se on säälittävän vähän. Tunteeni sillä hetkellä menivät vihasta sääliin, kun blogiaan ylpeänä esitellyt nuori nainen alkoi itkeä. Oletusarvona tekemisessä on, että pitää olla tuhansia klikkaajia ja seuraajia ties missä sosiaalisen median alustassa. Mun blogilla on seitsemän lukijaa ja se on mielestäni oikein hyvä luku. (heheheh)

Tapaamieni nuorten perusteella yrittäjyyttä ei pelätä ja työntekijöille räätälöidään mieluisat työtehtävät, ettei hän lähde yrityksestä. Endokrinologian lääkärinä työskentelevä kaverini on huvikseen ruotsin opettaja ja myös opettaa tanssia lapsille. Hän saa mahdollisuuden elää kaikkia haaveitaan kerralla ja saada palkkaa. Venäjällä olematon työtilanteeni on absurdi käsitys. Miten ihmeessä toimittaja voi olla ilman työtä? Haluan olla liian paljon Suomessa ja rakentaa elämääni täällä.

Mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten tiedä miten pitkään jaksan yrittää. Sitä lopullista napsahtamista odotellessa suunnittelen Nuorten Ulkomaantoimittajien kevättä. Ehkä ensi vuosi tuo suuria muutoksia mukanaan!