Ollessani ansioluetteloiden toisella puolella, olen kokenut hetkellistä alemmuuden tunnetta. En ole koskaan aikaisemmin pohtinut ansioluetteloiden kirjavuutta tai kuvan voimaa. Ilmeisesti olen oman ansioluettelon kokoamisessa aivan hakuteillä, koska en sisällytä henkilökohtaista elämääni saatekirjeeseen tai kuvaile värikkäästi työtehtäviäni. Jäin todella miettimään, miten paljon haluan tietää hakijoista?
Kun venäläinen lääkärikaverini kirjoitti työhakemusta suomalaiseen työpaikkaan, hän korosti olevansa yhden lapsen isä. Lukiessani hakemusta hänen puolestaan, suorastaan suutuin hänen kertoessa vapaaehtoisesti perhe-elämästään. Sanoin hänelle, ettei mitään kuvaa, perhesuhteista mitään tai osoitetta. Ilmeisesti en siis tiennyt mistä puhuin, koska kolmikymppiset media-alalla työskentelevät haluat enemmän kuin mielellään kertoa jo hakuvaiheessa omasta perhe-elämästään. Tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi ja mietin onko sillä vauvalla tai jokaisen pienen työpaikan maininnalla merkitystä työantajalle.
Jotenkin jännästi nämä samanikäiset toimittajat ovat saavuttaneet työuransa aikana huomattavasti enemmän, kuin allekirjoittanut. Ei saisi verrata omaa työhistoriaa toisen (täysin tuntemattoman) historiaan, mutta mielessäni vertasin. En ole käynyt hienoja kursseja, opiskellut Tampereella viestintää tai koskaan käynyt Afrikassa. Ehkä ongelma on juuri siinä, että vertailemme ja kilpailemme keskenämme. Kirjoittaako todellinen toimittaja politiikasta, sodista vai asiakkaan sanelemasta aiheesta? Mulle journalismi on sekoitus markkinointia, viestintää ja journalismia.
Tiedän pääseväni Afrikkaan asti, koskemaan pyhää seinää ja sotahelikopterin kyytiin. Jotta journalismi voisi pysyä elämässäni pidempään kuin pari vuotta, sen on mukauduttava elämääni ja tarpeisiini. Juuri nyt se on kokouksissa istumista, markkinointisuunnittelua ja uuden rakentamista. Aika kaukana kahden vuoden aikaisista suunnitelmistani, mutta tämä nykyinen minä ei elä ansioluettelon rakentamista varten.
Laajentaessani omaa verkostoani ja avartaessani mieltäni, aloitin työnohjauksessa käymisen. Jo ensimmäisellä keskustelukerralla tajusin olevani jonkun täysin tuntemattoman silmissä free. En mielestäni ole kaunistellut työllistymistilannetta tai sen olleen mitenkään helppoa, mutta rehellisesti sanottuna näin oman yrittämisen ainoaksi vaihtoehdoksi. Toinen vaihtoehto oli sitten tehdä jotain muuta ja heittää hukkaan opinnot.
Onhan siinä jotain muistamisen arvoista, kun vuosien kuluttua mietin tätä hetkeä. Pieni likainen työtila, TIRin sananvapauskartta seinällä ja työpöytänä vanha ovi nostettuna metallisille jaloille. Tässä tapauksessa kuva jää sieluuni ja Toimittajat ilman rajoja Suomi jää ansioluettelooni henkilökohtaisena saavutuksena.
