Jokaisella käyntikerralla Pietari näyttää erilaiset kasvot. Tai ehkä sitä näkee, mitä haluaa nähdä ja on huomaamatta kaiken muun. Kuvittelin jo tuntevani Pietarin oikukkaan luonteen, mutta tänään näin jotain aivan uutta. Näin ihoni kirkkaassa aamuauringon valossa ja mietin onnellisuutta. Se varmasti kiteytyi siihen aamuviideltä koettuun väsymykseen. Kuuntelin läpi yön Nevaa pitkin lipuneiden laivojen kolinaa ja hoin itselleni rakastavani Pietarin keskustan itäistä puoliskoa.
Venäjä koskettaa hyvin epätodellisella tavalla. Kuin pelkkä Viipurin näkeminen herättäisi henkiin. Sillalla, nähdessäni aukenevan kaupungin, herkistyn. Sieluni kuuluu tänne, se saa levättyä ja vihattua kestääkseen normaalin elämäni.
Olen kevään aikana miettinyt omaa identiteettiäni ja millaisena muut näkevät kuoreni. Korvaani särähtää kuullessani olevani prinsessa tai ylimielinen, koska en näe itseäni sellaisena. Olen vain kauhean väsynyt ja se heijastuu käytökseeni. Koen olevani pakotettu elämään epävarmaa elämää, jossa ainoastaan muutos on pysyvää. On hyvin henkisesti hankalaa ylläpitää normaaleja sosiaalisia suhteita, kun en jaksa kuunnella tai selittää.
Kevään aikana olen tehnyt suuria elämäntapamuutoksia ja haen uutta suuntaa elämälleni. Ehkä pysyin muuttumattomana liian kauan, sillä hyppäykseni treenaamisen maailmaan tuntui monesta kaveristani suurelta teolta. Tuntui pahalta nähdä hyvän ystävän silmissä hämmästystä kertoessani kahvakuulatunneista. Sanoin tarttuneeni mahdollisuuteen ja katsovani sen kantovoiman. En pelkää epäonnistumista ohjaamisen suhteen, koska alku on alku. Se ei koskaan muutu helpoksi tai vaivattomaksi. Aikaan pitää osata mukautua ja uskaltaa kokeilla toista alaa.
Koska syömisestä on tullut iso asia, se pyörittää päivää. Ensimmäistä kertaa elämässäni ruuasta on tullut polttoainetta. Viimeksi tänään selitin oikeasti syöväni ja siinä samalla ymmärsin tehneeni lounastauon lyhyydestä liian suuren metelin. Menin hieman itseeni ja lampsin myöhemmin Prismaan. Henkisesti halailin soijamaitoa ja näkkileipää. Ostin huomiselle eväät, kunnon eväät, en enää usko hedelmien ja välipalapatukan riittävän neljäksi tunniksi.
Rehellisesti sanottuna olin jo unohtanut opiskelun fyysisen rankkuuden ja kuvittelin sen olevan ihan opettamiseen verrattavaa. Aikani Venäjällä tulee muuttamaan aiemmin opitun kielitaitoni, koska nyt todella haastan itseni puhumaan. Uuden kielen oppiminen antaa uuden äänen. En kuulosta itseltäni puhuessani huonoa venäjää, koska en tunnista itseäni äänestä. Minkälainen olen puhuessani venäjää? Kuulostanko suomalaiselta?
Sidon vahvasti venäjän parantamisen uuteen identiteettiini, sellaiseen pelkäämättömään asenteeseen ja valmiuteen kohdata uusia haasteita. Aina voi palata vanhaan tapaan tehdä asioita, jos aika antaa siihen mahdollisuuden. Rehellisesti sanottuna en usko enää haluavani paluuta. Asiat jäävät syystä, aivan kuten toimimaton suhde päättyy hiljaisuuteen. Joskus päättyminen pelottaa aloittamista enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti