 |
| Seminaarista säästynyt ruusu. |
Henkisesti taisin jo lähteä kauan aikaa sitten, koska huomaan ottavani etäisyyttä ja keskittyväni ainoastaan googlaamiseen. Koen sen tuovan henkistä rauhaa, vaikka todellisuudessa se lisää epävarmuutta tulevasta.
Tuntuu jännittävältä elää tätä hetkeä, koska en tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin. Haluan olla vapaa ja onnellinen, elää itseäni varten itkemättä kenenkään perään. Tavoitteet ja haaveet muuttuvat ajan myötä, ehdottomasti omat ajatukseni tulevasta ovat muuttuneet. En halua sanoa niiden muuttuneen realistisemmiksi, mutta virheistä on pakko ottaa jotain opiksi. Haluaisin sanoa oppineeni käsittelemään aikaa paremmin ja olevani kärsivällisempi, kuin vuosi sitten.
Ehkä se suunta oli vielä hakusessa ollessani Pietarissa ja kuvittelin eläväni jotenkin hienoa elämää miljoonakaupungissa. Näin vuotta myöhemmin kertoessani Venäjällä tapahtuneita sattumuksia maahanmuuttajanaisille, huomaan olleeni aivan liian uhkarohkea lähtiessäni. Kerroin kuinka en osannut edes lukea venäjää kreikan taidoistani huolimatta ja ollessani aivan pihalla syömisen suhteen. Tunsin olevani fyysisesti Venäjällä, kielellisesti jossain toisella planeetalla ja todella yksinäinen erilaisessa työkulttuurissa.
Pelko kieltä kohtaan tuli vasta Pietarissa, kun menin täysin lukkoon. Tiesin osaavani ja ymmärtäväni, mutta en kyennyt puhumaan. Kielen käyttämisestä tuli todellinen pelko ja vasta tämän vuoden aikana olen päässyt siitä yli.
Eilen illalla mietin minkälaisen loppukirjoituksen kirjoitan tästä vuodesta. Päiväkirjassani aina analysoin kuukauden tapahtumat ja joulukuussa teen syvemmän loppukirjoituksen. Selatessani sivuja taaksepäin olen monesti nähnyt asioiden synnyn ja myöhemmin ymmärrän alun tärkeyden. Olen sivuja selaamalla huomannut monen lähteneen, loukanneen tai tukeneen vaikeassa tilanteessa. Ehkä mulla menee nyt hyvin ulkopuolistenkin silmissä, kun laivasta hypänneet haluavat tulla takaisin.
Se tunne, kun voi nauraa räkäisesti partaansa.
