Nauroin pitkästä aikaa. Olen syksyn aikana antanut itselleni luvan jo rauhoittua ja uskoa tämän olevan se oikea tapa työskennellä. Robinin siirtyessä valloittamaan uutta tuntematonta, tapaamme silti perjantaisin. Kalenteristani on tullut aivan naurettavan näköinen, mutta rehellisesti sanottuna en olisi vuosi sitten uskonut sen täyttyvän työasioista. Ehkä se suuresti turruttamani sisäinen yrittäjä nosti sitkeästi päätään ja aloin vain uskomaan omaan osaamiseeni.
Kävin tämän saman keskustelun erään keski-ikäisen päätoimittajan kanssa, joka ihmetteli nuorten toimittajien uusavuttomuutta. Hän sanoi monia asioita ja päällimmäiseksi jäi hänen saama (hieman negatiivinen) kuva uusista toimittajista, jotka haluavat mentorin tai isähahmon valvomaan työtä. En halua sanoa tässä taloustilanteessa, mutta sanon kumminkin tilanteen olevan niin vaikea kaikille toimittajille, että mentorin odottaminen tässä taloustilanteessa ei kuulosta toteutuvalta odotukselta.
Puhun aina tasapainon pitämisestä ja hallitsemisesta, joten itselleni sen sopivan vastapainon löytäminen oli tärkeätä. Opettaminen avasi ja joka viikko avaa silmäni todelliselle naisten tilanteelle ja miten tärkeätä on vain kuunnella.
Olen pari kertaa törmännyt erilaiseen mediakuvaan ja pari viikkoa sitten räkä lensi nauraessani intialaisen tytön kauhistelulle. Hän kysyi aivan vakavana miksi televisiossa on isonenäinen ja vielä pitkätukkainen mies. En tajunnut. En ihan oikeasti ensin tajunnut mitä ohjelmaa ja ketä hän tarkoitti. Sitten nauroin ja pitkään. Intialaiseen kauneuskäsitykseen ei ilmeisesti kuulu isonenäisyys ja ajatus miehen pitkästä tukasta sai hänet aivan tolaltaan. Nauroin pitäen pulpetin reunasta kiinni ja tyttö jatkoi moittien Suomen television julkkiskulttuuria ja naisten painoa. Kauneusihanteet ovat niin erilaisia eri maissa ja itselleni Italian television katsominen tulee aina kulttuurishokkina, koska narubikineissä tanssivat aakkoset ovat aina niin oksettavaa katsottavaa. Ehkä en vain tajua viihdettä.
Jaksan aina ottaa esimerkiksi venäläisen lääkärikaverini, koska hän vaan sanoo asioita harvinaisen suoraan. Puhuessamme Skypessä selitin hänelle irtisanomisista ja median olevan murroksessa, johon hän (varmaan omasta mielestään lohduttavalla tavalla) vastasi, ettei nykyisellä tilanteella ole merkitystä Suomen median ollessa niin alkukantaista. Venäjällä kuvaaminen on todella tärkeätä ja laatu on jotain aivan uskomatonta, mutta kyse on miljoonista ja miljoonista katsojista. Katson FST:n ohjelmia ja etenkin dokumentteja, koska ne ovat kuvattu niin uskomattoman hyvin.
Suomalaista toimittajuutta, journalismin etiikkaa ja järjestäytyneisyyttä viedään tuontitavaran lailla muualle Eurooppaan, entisiin Neuvostoliiton maihin ja kehitysmaihin, mutta miksei Suomeen voida tuoda muualta osaamista? En tarkoita tällä leikeltyjen naisjuontajien laittamista kameran eteen tai kielen vaihtamista englanniksi vain suuremman yleisön saamiseksi, vaan kuvaamista ja sen ööön vähentämistä. Samat naamat kulutetaan loppuun, keski-ikä nousee ja valitsen pimeän telkkarin huonon realityn sijasta.
Mua ei kiinnosta tehdä journalismia sen vanhan kaavan mukaan, haluan oppia uutta ja nähdä miten vanhasta tehdään parempaa. Kuinka moni nuori toimittaja jaksaa odottaa työtilanteen muuttumista tai puhua muutoksen puolesta? Pitää varmaan ensi vuonna taas katsella miltä se itä näyttää, koska tämä ei ollut käsitykseni hyvästä työllistävästä alasta.
