Kulttuureista ja tavoista oppii vasta, kun on tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Huomasin olevani hyssytttelevä ja vasta päästäessäni venäläisen sielun vodkapullosta, sain jakamattoman huomion. Esiintyminen on haastavaa, etenkin kuulijoille vieraalla kielellä.
Eilinen oli myös hyvin merkittävä päivä, koska tapasin hienon kuvajournalistin ja keskustelimme freetoimittajien tilanteesta. Tajusin paljon itsestäni ja olevani aivan väärässä paikassa. En voi olla ulkomaantoimittaja ollessani paikoillani ja odottaessani jotain tuntematonta muutosta. Tarvitsin sen viimeisen tönäisyn päästäkseni eteenpäin. Joten vitsistä lähtenyt idea muuttui todelliseksi suunnitelmaksi ja syksyn todella vietän jossain muualla. En voi surra Venäjää, en todellakaan voi. Menen sinne sitten myöhemmin, mutta nyt on jo toiset suunnitelmat mielessä.
Olen lähinnä järjestellyt NU:n tapahtumia, yrittänyt jotenkin pitää kasassa pääni sisällä olevat juttusuunnitelmat ja saada ruotsia näkyvämmäksi TIR:in verkkopuolen jutuissa. Tuntuu hurjalta taas kirjoittaa vuoden tauon jälkeen, saan uutta nostetta kirjoittamiselle vaihtaessani kielen englanniksi. Paineet ovat kovat ja haluan tarinan olevan hyvä, pelkät nasevat sanat eivät riitä. (Itse luon itselleni ne paineet.)
Eilen illalla, ollessani innoissani tekemästäni matkapäätöksestä, googlasin pakkaamisneuvoja. Mielessäni laskin haluavani (oikeasti sanoin ääneen haluavani) mukaan tusinan verran housuja ja hameita. Tajusin siis olevani yhä se urpo, joka kantaa kahta painavaa matkalaukkua hissittömässä metrossa.
En siis oppinut Pietarista mitään.
