Huomaan vastaavani moneen kommenttiin joo, mä tiedän. En rehellisesti sanottuna olisi uskonut näkeväni sitä päivää, kun pidän konetta kiinni mailien määrän takia. Alan hiljalleen ymmärtämään miksi vain harvat (ja selvästi hullut) haluavat järjestää tapahtumia. Tosin saan kiksejä suunnittelemisesta ja saan järjestää haluamiani tapahtumia. Torstaina on toinen NU:n tapahtuma ja aiheena on (näin yllättäen) Afganistan. Tapasin TIR:in vuosikokouksessa monia mielenkiintoisia ihmisiä ja sain hyviä kontakteja myös NU:n tapahtumia ajatellen.
Tosin huomaan monen sekoittavan kaksi aivan eri yhdistystä toisiinsa ja ehkä sen vuoksi NU on jäänyt hieman varjoon. Rehellisesti sanottuna kuvittelin NU:n herättävän suurempaa jäsenkiinnostusta, koska Ulkomaantoimittajien yhdistykseen kuuluminen oli mulle niin iso juttu. Monet NU:n ensimmäisessä tapahtumassa olleet ovat paljon pätevämpiä ja kokeneempia kuin mä. Tästä huolimatta vain yksi on hakenut jäsenyyttä. Se on oikeasti sääli ja en tiedä mitä voisin tehdä muuttaakseni ajattelutapaa. (Tosin voihan se jäsenmaksukin olla ongelma.)
NU on tarkoitettu ensimmäiseksi askeleeksi ja haluan lisätä kiinnostusta ulkomaanjournalismia kohtaan tapahtumien kautta. Kontaktiverkosto ei tipu taivaalta ja se pitäisi tajuta. Mä teen paljon töitä saadakseni kontakteja ja päästäkseni haluamaani pisteeseen.
Ei se elämä voi olla pelkkää journalismia ja uusien tavoitteiden asettamista, koska muuten niin ihana ja positiivinen asia muuttuu taakaksi. Opettaminen tekee nöyremmäksi ja asiavirheiden tekeminen jutuissa herättää. En usko lahjakkuuteen,olen oppinut pelkästään kirjoittamalla kirjoittamaan.
Tämän kuukauden aikana olen huomannut itse kirjoittamisen olevan pienessä roolissa kaiken muun ohittaessa ajallisesti ja sisällöllisesti. En olisi koskaan uskonut juttujen pyytämisen, projektien aloittamisen ja aikataulussa pysymisen vievän näin valtavasti aikaa. Otin ison roolin TIR:issä ja sen laajetessa pullataikinan tavoin, olen aika kauhuissani verkkosisällön suhteen. Tosin nauroin vedet silmissä lukiessani ruotsiksi maatalousjournalismin tilasta, koska en ikinä olisi uskonut törmääväni ruotsin kieleen. Soitin suomenruotsalaiselle kaverinille huutaen "Miten taipuu oooord?" Ordet?" Kaverini lopettaessa nauramisen, hän kykeni auttamaan. Että näin.
Onhan se vähän niin, että pitää luoda oma työpaikkansa ja unelmat todeksi. Halusin valkoisen kodin orkideoineen ja valkoisine Luhdan pyyhkeineen, tehdä järjestötyötä ja opettaa ulkomaalaisille suomea. En tiedä missä olen syksyllä ja se tekee tästä hienointa.
