Viikon aikana on tapahtunut valtavasti, monesti toivoin henkilökohtaisen elämän olevan hyllyllä odottamassa vuoroaan saavuttaessani unelmiani. Kai se menee niin, että kaikki tapahtuu kerralla. Olen hieman skitsofreenisesti yhdistellyt kahta eri rooliani Nuorissa Ulkomaantoimittajissa ja Toimittajat ilman rajoja -järjestössä. Kuvaajakaverini ilmaisi huolensa intohimoiseen (ilmais)työn tekemiseen, mutta en koe polttavani kynttilää molemmista päistä. En osaa tehdä yhtä asiaa kerrallaan, teen viittä tai kymmentä.
Haluan työskennellä ja kirjoittaa intohimosta, en rahasta. Yritän parhaani pysyä uskollisena itselleni, tavoitteilleni ja sille minälle, joka istui revityt farkut ja soijajuoma kädessään lokakuussa 2010. Silloin sanoin ensimmäistä kertaa ääneen haluavani sotatoimittajaksi ja valmistuvani ennen kesäkuuta 2013. En ehkä ollut suosituin, lahjakkain tai Imagesta haaveileva, mutta tein ja teen omaa juttuani. En tiedä viekö se Afganistaniin tai edes lähemmäs, mutta köyhän haaveilevan toimittajarentun on vaan pakko yrittää.
Venäjällä oli ehkä helpompaa keksiä tekemistä ja työllistyä, koska siellä on pakko taistella paikastaan yhteiskunnassa. Ehkä opin taistelemaan oman statukseni ylläpitämisen puolesta Venäjällä ja haluan olla toimittaja. Työmarkkinat eivät olleet mitä kuvittelin tullessani Venäjältä, valmistumiseen meni odotettua pidempään (opinnäytetyöhön upposi monta tuskaista tuntia) ja muuttaminen toi mukanaan hiljaisuuden. En halua sanoa yksinäisyyttä, mutta en vuoteen asunut yksin tai ollut päivääkään yksin. Ensimmäinen kuukausi tuntui todella omituiselta ja en osannut suhtautua hiljaisuuteen. Ehkä ongelmana oli myös Helsinki, koska en enää näe itseäni helsinkiläisenä.
Pääsiäisen jälkeisen hyvin pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen päätin seurata sydämeni ääntä. En usko leimaavani itseäni tai uraani olemalla mukana Toimittajat ilman rajoja -yhdistyksen toiminnassa, koska haluan sotatoimittajaksi. Hienointa on ideoida ja antaa palaa, olen kuulemman liian positiivisesti suhtautuva uskoessani saavani muita mukaan tapahtumasuunnitteluun. En enää koe päällimmäisenä tarpeena verkostautumista, vaan asioiden muuttamisen ja jäsenmaksun maksavia toimittajien ja kuvaajien mukaansaamisen NU:n ja TIR:in tapahtumiin. Tuntuu oikeasti todella hienolta olla mukana aloittamassa molempia, todella jättää jälkensä ja muistella sitten vuosien kuluttua omaa roolia.
Ollessani serkkuni kanssa kävelyllä huusin Hämeentien varrella olevani yksin tässä yrittämisessä ja vain uskomalla itseeni voin saavuttaa jotain saavuttamisen arvoista. Se vaan pitää aloittaa jostain, koska en usko ammattitaidon kehittymiseen yön aikana. Virheiden kautta oppii paremmaksi ja haluan uskoa tekemisen puhuvan puolestaan.
