146

Olen kuvitellut nähneeni paikkoja, mutta en Serbian kaltaista. Tosin olen kahdessa päivässä nähnyt vain murto-osan laajasta pääkaupungista, tajunnut lihan olevan kansallisruokaa ja itikoiden olevan tosissaan.

Aivan rehellisesti sanottuna kuvittelin Serbian olevan vain Venäjän jatke, jopa DNA oli sitä mieltä. Päästyäni rajan yli sain 'Tervetuloa Venäjälle' -tekstarin. Venäjä laajenee odottamattomiin maihin.

Hetki ennen lähtöä Serbiaan.

Ilmasto on ehdottomasti suurin haaste, kosteus on loputonta. Käyn aamulla suihkussa, ehkä illalla olen kuiva. Olen pakannut vain puuvillaa ja silkkiä, tosin olen hikoillut vaatteet märiksi jo kahdessa minuutissa. Kannoin lahjoja kavereilleni ja hänen vanhemmilleen, joten pari kiloa jäivät Serbiaan. Ostin käheän matkalaukun suojuksen Venäjältä ja tuunasin sitä pienemmäksi.

Olen saavuttanut haaveeni matkailusta turistivapaassa kaupungissa, tuntuu epätodelliselta Budapestin turistirysän jälkeen olla lähes ainut turisti. Pakko tosin kommentoida valkoisuuden pistävän täälläkin silmään, koska en näe etnisesti poikkeavia asukkaita. Sillan alla on romaneiden hökkelikylä, mutta muuten erilaisia ihmisiä ei näy. Budapestissa ihan häiritsi huivittomuus ja kuulin saippuakauppiaalta vanhan kaupungin asuntojen ja rahanvaihtopisteiden olevan lähes yksinomaan muslimien omistuksessa. Silti he pysyttelevät omissa oloissaan ja poissa pääkaduilta.

Matkustin Serbiaan Unkarin kautta, rajamuodollisuudet olivat tuulahdus Venäjää. Vietimme rattoisat kaksi tuntia tulikuumassa säässä, lopulta en pystynyt enää pidättämään ja pohdin voisinko pissata raja-aidan viereen. Onneksi romanien pitämä vessa tuli tuskallisen tunnin jälkeen vastaan ja laukussani oli euroja. (Aina kannattaa olla mukana euroja, kolikoita voi tarvita Unkarin ja Serbian rajalla, kun ei ole vessan vessaa. Euro on kova valuutta tällä alueella!)

Serbiassa pystyy tuntemaan sodan sähköisyyden ilmassa, korruption vaikutukset ja rikkaiden lasten etuoikeudet. Kuulemman asiat olivat toisin Jugoslavian aikaan ja silloin jaettiin jopa äityspakkauksia. Järkyttävintä on ehkä ollut nähdä omin silmin, mitä pommitukset aiheuttivat ja kuinka negatiivista asennoituminen on NATOn toimiin. (Nyt näin yllättäen.)

Vuoden 1999 pommituksissa kuolleiden lasten muistokivi.

Kuvassa on hyvin järkyttävä muistokivi keskellä suurta puistoa, tuntui epätodelliselta kohdata viattomien pommitusten uhrien muistokivi. Sota on Suomessa niin etäistä ja muisto menneestä, etten osannut ajatella sen olleen kokemus parikymppiselle kaverilleni. Kaverini isä kertoi NATOn pommittaneen Belgradia 146 kertaa.

Erona tapaamiini israelilaisiin, serbialaiset itse ottavat puheeksi sodan ja pommitukset, he kykenevät keskustelemaan syyttelemättä oman maansa tilanteesta ja järkyttävistä tapahtumista.

Ruotsin ihannointi on paikoitellen koomista, monella tuntuu olevan samanlainen kullattu kuva Ruotsista, kuin mitä venäläisillä on Suomesta. Serbialaiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä, jotka tietävät paljon Euroopasta ja arvostavat mahdollisuuttaan matkustaa ulkomaille.

Tällä maalla on paljon annettavaa turistille, uskoisin tulevien päivien vain syventävän kokemustani.