Siihen vaadittiin juutalainen saippuakauppias. Toisella keskustelukerralla hän kertoi tulleensa Budapestiin naisen perässä. Nauroin vastaukselle. En mitenkään ihastellen tai samaistuen. Nauroin räkäsesti, hieman halveksuen hänen tekoaan.
Seurasi syvä hiljaisuus, mutta vielä syvempi tuli hänen kysyessään, enkö usko rakkauteen. Tuijotin sanomatta sanaakaan, aivoni käskivät sanoa nyt edes jotain, mutta en vain sanonut. Lopulta sain sönkättyä, etten usko toisen perässä muuttamiseen. Tunsin oloni idiootiksi, kyyniseksi tai vaan kusipääksi.
Halusin sanoa ihmisen muuttuvan, tulevan aivan toiseksi ja lopulta raja vihan ja rakkauden välillä on kadonnut. Hyvästelin saippuakauppiaan ja kävelin ensimmäiseen kampaamoon. Mun oli pakko leikata mun tukka.
Tuntia myöhemmin multa oli lähtenyt puolet tukasta, mini-Fluffy sai vapaat kädet (alkuhämmennyksen jälkeen näin odottamatonta intohimoa leikkaamisen suhteen) ja tajusin tämän olevan uusi alku. Menen tämän varmasti upean reissun jälkeen haastatteluun (korjaan, thö haastatteluun, sellaiseen olen odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta -haastatteluun) ja jos hyvin käy, pääsen toteuttamaan yhden älyttömimmistä haaveistani. Tai ehkä on huono sanavalinta sanoa sitä haaveeksi, koska siitä tuli päämäärä vuosi sitten. Mä koen tämän olevan jo uskottavuusasia, jos ikinä haluan kutsua itseäni ulkomaantoimittajaksi.
Mietin istuessani katukivetyksellä (syödessäni katufestivaaliruokaa), että aika pysähtyy matkalla ollessa ja siksi se on täydellinen pakokeino omasta elämästä. Mietin siinä samalla omaa tekopyhyyttäni lihan suhteen ja sen samaisen saippuakauppiaan kanssa pohdimme suhdettani lihaan. Hän uskoi syvästi mun muuttuvan kasvissyöjäksi (kun arvostaisin myrkytöntä ruokaa) ja oppivan rakastamaan (ja ilmeisesti elämään jotain love storya).
Katsotaan nyt, tämä on kaksi hyvin pitkää viikkoa, kaikkea voi tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti