Parasta ennen

Löydettyäni äärimmäisen väsymyksen pisteen itsestäni, tajusin kaiken olevan väärin. Liian moni asia tuntuu olevan niin kovan työn takana, että välillä mietin onko tässä mitään järkeä.

Toisaalta sain elämäni ensimmäisen apurahan, innostuin hakemaan myös toista (huomattavasti suurempaa) apurahaa ja hain täydellistä työpaikkaa. Tämä on taas aiheessamme en koskaan tule kuulemaan mitään paikasta, mutta ainakin hain sydänverellä kirjoitettuna. Haluan tehdä jotain uutta, mennä muualle ja löytää uusia puolia itsestäni. Tapahtumajärjestäminen on niin kuluttavaa ja en henkisesti jaksa käydä yhtäkään keskustelua taloudellisen voiton saamisesta. Jos tekeminen pohjautuu uskoon ja usko tekemiseen hiipuu, mitä jää jäljelle? Henkisesti stressaantunut tapahtumajärjestäjä.

Ehkä turhauduin, siis lopullisesti napsahdin, Udmurtian reissun jälkeen, sillä näin todellista tekemistä. Media-alan kilpailu on aivan eri luokkaa Venäjällä, etenkin parikymppiset toimittajat tekevät niin paljon saadakseen huomiota ja toteuttaakseen projekteja omarahoitteisesti. Tajusin olevani anteeksipyytelevä, mediaa vihaava ja sosiaalisia kontakteja välttelevä. Sitten aloin puhumaan venäjää, kammottavaa venäjää. Mä ymmärsin olevani ilman suuntaa ja täynnä tekosyitä.

Lauantaina tajusin olevani itsekeskeinen paska, kun en ota apua vastaan tapahtumajärjestämisen suhteen ja pitävän liian mustasukkaisesti kiinni alkuperäisestä ajatuksestani. On nöyrää mennä itseensä ja miettiä mikä mättää? Samaisena lauantaina tajusin välittäväni alkuperäisestä ideastani ulkomaantoimittajien yhdistämisen suhteen, kun Tupla-Nolla kommentoi olevani idiootti tehdessäni ilmaista työtä muiden eteen. Veri hieman kiehahti, kun vastasin toteuttavani itseäni ja haluavani näyttää ettei tutkinnolla ole merkitystä. Hän oli onnistunut lämmittämään vertani vetämällä lapsi-kortin esiin, koska hän ei ymmärrä miksen käytä lama-aikaa vauva-arkeen. (Tämä oli sinänsä koominen kysymys, koska ensin pitäisi olla mies elämässä.)

Lähimmät kaverini ovat muilta aloilta ja välillä on hankalaa selittää vapaavalintaista köyhyyttä ja sekopäisyyttä, mutta välillä kommentointi tuntuu pahalta. Mä kyllä epäröin elämääni tietyin väliajoin ja koen hetkellistä syyllisyyttä journalismin valitsemisesta, mutta mä olen raivannut tieni nollasta tähän, etten osaa oikein lopettaa. Opettaminen kantaa ne kaikkein vaikeimmat ajat, mutta kaikella täytyy olla parasta ennen -päiväys.

Vodkaa suonissa

Oltuani vielä viisumivapaasti Venäjällä, jäin miettimään kaulassani roikkuneen tuohikorun merkitystä. Udmurtia teki syvän vaikutuksen ja en tiedä mitä siitä kertoisin.

En aikaisemmin tiennyt mitään kaupunkien ulkopuolisesta elämästä, koska keskityin niin intensiivisesti todellisen elämän löytämiseen Pietarista ja Samarasta. Nyt se tuntuu naurettavalta ajatukselta, sillä alan hahmottamaan venäläistä sielua ja sen ympärille rakennettua keinotekoista maailmaa. Ollessani Venäjällä en tiedosta mitään ulkopuolista asiaa, kuten uutisointia Venäjän kauppojen valikoimista tai Ukrainasta, siellä elää täydellisessä kuplassa.

Olen käynyt kolmessa vuodessa viidessä tasavallassa, mielipiteeni Venäjästä muokkautuu tapaamieni ihmisten ja kokemieni asioiden kautta. Udmurtiassa ollessani sain kuulla olevani kaukana suomalaisesta, luulisin sen olleen siinä tilanteessa kohteliaisuus.

Ilman passia Venäjällä.

En rehellisesti sanottuna jaksa enää kauhistella suomalaisen median työtilannetta, koska sain rauhassa ajatella tulevaisuuttani pitkien junamatkojen aikana. Istuessamme Aeroflotin muovisella penkillä, kotikutoista voileipää tuijottaessa, juttelin seminaarikaverini kanssa työtilanteesta. Tällä hetkellä mulle on tärkeintä saada jutella työtilanteesta ja ajatuksistani samassa elämäntilanteessa olevien kavereiden kanssa.

Mä olen todella turhautunut ja samalla hyvin päättäväisesti menossa kohti thö unelmaani. Haluan tehdä kaikkea mahdollista Venäjään liittyvää ja hengittää kitkerää tupakansavuista Venäjää keuhkoihini. Ehkä pitäisi maalata keltainen neliö maahan ja vain seistä siinä.

Saatuani etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen, lähinnä stressaavaan minääni, päätin panostaa lukemiseen, erikoistumiseen ja edetä järjestelmällisesti. Mitä mä oikeasti haluan? Missä mä aion olla viiden vuoden kuluttua ja miten pääsen sinne?

Kun sanoin pelottavimmat haaveet ääneen, huomasin asioiden alkavan elää omaa elämäänsä. Venäjässä on tällä hetkellä tulevaisuus ja siihen täytyy panostaa.