Asiat päättyvät. Tavallaan vapaaehtoinen lähteminen ja asioiden lopettaminen antavat levollisen olon, koska pystyn itse vaikuttamaan päättymishetkeen. Opetin viimeisen kerran maahanmuuttajanaisten turvatalossa, kevään viimeinen NU:n tilaisuuden kuvat on jo Facebookissa ja kohta vietämme läksijäisiäni. Tuntuu hienolta lähteä etsimään uutta työpaikkaa ja uusia haasteita, koska vajaa vuosi samoissa kuvioissa riittää.
Lähestyvä seminaarimatkani Venäjälle tuntuu todellisemmalta ja etenkin kielitasotestin jälkeen hyvin pelottavalta ajanjaksolta. A1-tason testi ja my ass. On niin erilaista opiskella 30-vuotiaana uutta kieltä, kuin lukioikäisenä tai edes 25-vuotiaana. Venäläinen opettajani on mua nuorempi ja välillä tuntuu, ettemme odota samoja asioita oppimiseni suhteen. Mä olen onnellinen osatessani lausua oikein samassa sanassa olevat kolme ässää. Mä osaan lukea viestejä ja se on jo jotain. Tiedän miten opin ja avatakseni sanaisen arkkuni tarvitsen aikaa Venäjällä. Mun on pakko olla yksin selviämässä jostain tilanteesta, koska vain silloin alan puhumaan.
Kyllä mä välillä mietin olevani aivan seonnut ollessani Venäjällä, mutta toisaalta olen selvinnyt kielitaidottomana pienessä kaupungissa ja myöhemmin Pietarissa, joten tiedän selviäväni. Kielen, oli se mikä tahansa, opiskeleminen tekee musta paremman opettajan. Pystyn ymmärtämään ja samaistumaan siihen ahdistukseen ja turhautumiseen, kun kielioppi on täynnä poikkeuksia tai ollaan puistossa, eikä puistolla. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin panostanut jo Pietarissa ollessani enemmän arkikieleen ja maksanut kieliopinnoista, mutta koin niin vahvan kulttuurishokin. Kuvittelin Pietarissa olevan samanlaista kuin Petroskoissa, mutta valitettavasti venäläinen arki jäi kaukaisemmaksi.
En rehellisesti sanottuna tiedä mitä elämä tuo vastaan. Haluan uskoa elämän kantavan ja jotain tulevan eteeni, koska muuten en pystyisi nauttimaan tästä hetkestä. Olen saavuttanut paljon vuodessa ja uskon tämän vuoden tuovan lisää haasteita ja saavutuksia. Olen turhautunut todella monta kertaa kevään aikana, suhtautunut diplomaattisesti ja jatkanut eteenpäin. En ole vielä päässyt siihen pisteeseen, jossa en ottaisi asioita henkilökohtaisesti. Näin pienessä maassa suhteilla on merkitystä ja minkälaista mainetta kantaa.
Keskustelin jaksamisesta ja uusien asioiden tekemisestä media-alan ulkopuolella kaverini Argentiinalaisen kanssa. Freetoimittajuus on mielestäni valinta ja varmasti sopii monelle, mutta huolimatta angstistani kirjoittamisen suhteen, en näe paluuta vanhaan vaihtoehtona. Argentiinalainen on freetoimittaja ja monessa mukana, silti se on hidasta etenemistä. Itseään tai uraa ei saisi verrata jonkun toisen tekemisiin, mutta silti sitä pakosti vertaa. Ainakin mä vertaan ja totean voivani tehdä paljon enemmän ja paremmin. On todella ikävää hakea samoja työpaikkoja kavereiden kanssa ja sitten pakostakin analysoida sitä. Mä en hae salaa paikkoja tai jotenkin pimitä tietoa kavereiltani, koska silloin he eivät olisi enää kavereitani. En jaa tutuille sellaista tietoa tai analysoi mielialojani.
Joskus tekisi mieleni sanoa se todellinen mielipide ja huomasin keskiviikkona olleeni liian suora. Ensimmäistä kertaa mietin onko tapahtumajärjestämisessä mitään järkeä, huudanko tuuleen parantaessani ulkomaantoimittajien asemaa ja onko suomalaisten suhtautuminen muuttumassa välinpitämättömäksi? Olen rakentanut NU:n tyhjästä ja nyt on aika nostaa se aivan uudelle tasolle, tehdä siitä kannattavaa ja paremmin sponsoroitua. Vaikka kevään viimeisessä tilaisuudessa 18 osallistujaa tekivät oharit, mä en suostu lopettamaan tilaisuuksien järjestämistä. Se merkitsee mulle liikaa heittääkseni kaiken sen työn hukkaan, koska musta on tullut se.
Sen aika ei ole vielä päättyä pitkään aikaan, koska on vielä niin paljon saavutettavaa.
